1960-luvulla tulevaisuutta ei voinut enää rakentaa pienen kotitilan varaan. Tehdastyötäkin Esko oli tullut kokeilleeksi huonolla menestyksellä: se työ ei ollut häntä varten. Myös leivän tulo metsästä alkoi vaarantua: raskas metsätyö näkyi nuoressa miehessä mm. jatkuvina selkäkipuina. Ensimmäiseen selkäleikkaukseen Esko joutui jo noin kolmenkymmenen vanhana.

Vaihtelua arjen raadantaan Esko haki mm. sökönpeluusta. Korkeakoulunsa hän kävi sanojensa mukaan korttiringissä Sarajärvellä. Usein olo oli kotimökkiin palatessa kuin piestyllä valvotun yön ja hävittyjen säästöjen jälkeen. Riskinottokyky, ihmistuntemus ja "pisnesvaisto" kuitenkin jalostuivat sököporukan opeissa.

Eskoa ei muutenkaan tyydyttänyt metsurin osa, vaan hän haaveili aina paremmasta - ainakin henkisesti rikkaammasta - elämästä. Joskus Esko suunnittelikin Ruokosuon kuivatusta perustaakseen sinne omenaviljelmän. Toisinaan ajatuksissa siinsi Australiaan muutto.

Esko ei tyytynyt pelkästään haaveiluun, vaan pyrki toteuttamaan ideoitaan myös käytännössä. Nämä ideat ja sattuma ohjasivat Eskon elämälle uuden suunnan.

Esko ja Leikkaan Matti lukivat vuonna -62 Valituista Paloista kirjoituksen kalifornialaisesta kalafarmarista. Miehet päättivät ottaa mallia rapakon takaa, olivathan he kovia kalamiehiä ennestään. Matin mailla oli tarkoitukseen soveltuva lähdepuro, johon kaivettiin lapiopelissä lammikko. Joensuun lähistöllä sijaitsevalta kalalaitokselta käytiin ostamassa viisituhatta vastakuoriutunutta "sateenkaarenrautua". Alku kalankasvattajana ei ollut kuitenkaan lupaava: kalat kasvoivat hitaasti, johtuiko se sitten ravinnosta (kaurapuuro, jauhot, keitetty peruna, kalapopsi ym.) vai puron kylmästä vedestä. Alkuvaikeuksista ja naapureiden naureskelusta huolimatta sinnikkäät miehet eivät lannistuneet, vaan jatkoivat kokeilujaan.