Vuonna -68 toteutui Eskon ja Eijan pitkäaikainen haave: uuden kodin rakentaminen. Talosta oli tuleva tiilivuorinen ja ajalle tyypillisesti loivaharjakattoinen. Talon valmistumista odotettiin niin malttamattomasti, että ensimmäinen yö nukuttiin vielä keskeneräisessä rakennuksessa. Tunnelma oli outo: saattoiko tämä olla totta? Tähän mennessä oli aina asuttu ahtaasti ja epämukavasti, ensin Emilin ja Hiljan yläkerrassa ja sitten myllytuvan vetoisissa nurkissa. Pitkien ponnistelun jälkeen oli nyt runsaasti tilaa ja nykyajan mukavuuksia.

Moni sivustakatsoja olisi saattanut 1970-luvun puolivälissä ajatella, että Eskolla ei ole enää paljon tavoiteltavaa elämässään. Työkyvyttömästä ja vaatimattomista oloista ponnistaneesta miehestä oli tullut menestyvän yrityksen toimitusjohtaja. Toimeentulo oli vakaa, asumisolot kunnossa ja ammatillista arvonantoakin oli osaamisen mukana karttunut.

Jokin oli kuitenkin jäänyt kaihertamaan alitajuntaan. Ammatillinen kunnianhimo ei ollut vielä kokonaan tyydyttynyt. Päässä iti ajatus siitä millainen todella hyvä kalalaitos olisi. Lisäksi oli tekijöitä, jotka saivat Eskon kehittelemään uutta sotajuonta: Pienehköä yritystä oli joskus vaikea ohjata kolmen osakkaan yhtiönä. Lisäksi laitos oli rakenteeltaan vain poikastuotantoon soveltuva. Poikaslaitoksia oli tullut lisää ja ajoittaiset markkinointiongelmat oireilivat lähestyvää markkinoiden tukkeutumista.

Esko tiesi jo kokemuksesta, millainen urakka olisi haaveen toteuttamisessa. Siitä huolimatta pojat saattoivat saunareissulla kuulla isän tuumiskeluja: Vieläkö sitä kerran . . .