Ympäri Suomea ulottuvilla työ- ja vapaa-ajanmatkoilla alkoi kertyä karttoja auton sivutaskuihin ja hansikaslokeroon. Esko oli jo kartan perusteella oppinut etsimään lupaavia kohteita ja paikan päälle mentiin, jos vesialue vaikutti lupaavalta. Työ muistutti neulan etsimistä heinäsuovasta: moni lupaavalta vaikuttanut alue osoittautui lähemmin tarkasteltuna sopimattomaksi. Myös paikalliset omistussuhteet olivat usein esteenä kalalaitoksen perustamiselle.

Eräällä näistä matkoistaan 1970-luvun alussa Esko sattui törmäämään Puumalan elinkeinoasiamieheen. Kuullessaan, että Esko etsi paikkaa sopivalle kala-alan yritykselle, tämä alkoi houkutella kokenutta yrittäjää Puumalaan. Paikkakunnalla oli vastikään lopettanut toimintansa meijeri, joten paikalle olisi mahdollista perustaa kalanjalostuslaitos. Vaikkei Esko jalostuslaitosta etsinytkään, saattoi paikkakunnalla silti pyörähtää. Puumalaan saavuttuaan Esko löysi kartalta mielenkiintoisen paikan Vehkotaipaleen saariryhmässä. Hän havaitsi heti, että ryhmän kaksi saarta ja luoto muodostaisivat oivallisen kohteen panssaroidun verkkoaidan rakentamiselle. Lisäksi paikalla oli kova virtaus, koska kaikki pohjoisen Saimaan vedet puristuivat siinä alempana olevaan Osmonaskeleen kapeikkoon. Syvyyttäkin oli riittävästi, parhaimmillaan kahdeksan metriä ja kasvatusaitauksen pinta-alaksi saisi noin kolme hehtaaria. Saimaan vesi oli Puumalan seudulla tunnetusti puhdasta ja vähäravinteista - juuri sopivaa kirjolohelle. Mitä enemmän Esko paikkaa tutki, sitä mainiommalta se alkoi tuntua: Paikka oli ihanteellinen uudelle, omalle yritykselle.